Wednesday, August 1, 2012

Leikitkö edelleen?

Luin järkyttyneenä Taito-lehden pääkirjoituksesta, että toimittaja olisi halunnut tehdä jutun keppihevosharrastajista. Tytöt kuitenkin olivat kieltäytyneet peläten leimatuksi liian lapsellisiksi! Ristiriitaista sikäli, että moni kädentaitaja toivoo salaa tullakseen haastatelluksi tähän varsin arvostettuun lehteen!

Mutta tuo ei sinänsä ollut syy, miksi asia kosketti minua kovasti. Minä nimittäin ihannoin keppihevosia, vaikken sellaista nyt omistakaan. Kun olin pikkutyttö, ratsastin jatkuvasti keppihevosellani. Se oli sininen ja muovinen ja aika ruma, mutta rakastin sitä silti. Parhaalla ystävällänikin oli keppihevonen, hyvin samanlainen. Ja onneksi hän oli myös innokas ratsastaja!

Olisi ollut ihana lukea, mitä harrastukselle kuuluu tänään. Etenkin nyt Internet-aikakaudella, kun on helpompi löytää muitakin harrastajia.

Olin melkein jo kirjoittamassa lehdelle: "Yrittäkää kovemmin! Vaatikaa tyttöjä suostumaan haastatteluun!"

Mutta sitten muistin hetken vain muutama kuukausi sitten, kun minua itseäni haastateltiin samaiseen lehteen samaisen toimittajan toimesta. Toimittaja halusi ottaa kuvan nukeistani, joille teen vaatteita ja joiden vaatteita myös myyn. "EI", minä sanoin. "Ihmiset pitävät minua hulluna, eivät ne ymmärrä!"

Nukkeni olivat varmasti tuohtuneita kielloistani. Nehän ovat kuitenkin sydämeltään valokuvamalleja!

Aloin miettiä, milloin leikki loppuu ja kaikki vakava alkaa. Muistan, kun lapsuudenystävä ja minä kasvoimme ja aloimme leikkiä hevosillamme yhä enemmän salaa. Piileskelimme niiden kanssa, ettei kukaan näkisi, että leikimme vielä niillä. Se oli aika stressaavaa ja siihen se leikki sitten loppui.

Mutta kun tulin aikuiseksi, aloin innostua uudelleen leikkimisestä. Ja älä väitä vastaan, sinä, joka luet tätäkin blogia, olet varmaan ainakin jollakin tavalla tehnyt samoin.

Vaikket keräilisi nukkeja, olet varmasti pukenut vaikkapa taidenuken, paperinuken tai diginuken. Tai piirrellyt kasvokuvia kuten pikkulapsilla on tapana tehdä. Emme ehkä enää ratsasta keppihevosilla, mutta kyllä meillä omat tavat leikkiä on. Ihanien värien valitseminen, maalaustarvikkeiden ostaminen tai vain ylipäätään jokin sellainen puuhailu, joka ei ole kovin hyödyllistä ja missä lopputuloksella ei oikeastaan ole väliä.

Tuli leikittyä sitten tänään näiden ajatusten kunniaksi. Leikkasin mallin pään vanhasta Vogue-lehdestä ja piirtelin sille präystäilevän mekon. Ajattellen: onko leikin maailma mustavalkoinen? Ei se ole. Lapsi tai aikuinen, me kaikki leikimme kyllä. 

Toivottavasti keppihevostytöt huomaavat tämän jo aikaisemmassa iässä!

Miten sinä leikit? Mikä saa sinut leikkimään?

4 comments:

  1. Ehkä näin aikuisena osaa kanavoida ne "lapsetushetket" johonkin hyödylliseen. Minä esimerkiksi askartelen silloin vimmalla kortteja, kirjanmerkkejä tms. Samalla vimmalla valmistuu myös paljon muutakin...
    Raja leikin ja "oikean tekemisen" välillä on ajoittain vain veteen piirretty viiva. :)

    ReplyDelete
  2. Hanna, kiitos kommentista! Olen samaa mieltä, että leikin ja työn välissä on harmaa alue. Esim. tuo kortteilu menee kyllä välillä aika leikiksi minulla!

    ReplyDelete
  3. Voi miten hyvä kirjoitus!
    Minä leikin lasten kanssa, usein käyn itse lelukaupoissa ja kirpputoreilla kattelemassa mitä sitä voisikaan itselle ostaa. Haluaisin kovasti jonkun pienen hahmon johon kiintyä ja jolle rakentaa oma huone vaikkapa pahvilaatikoista - tai miksei kokonainen talokin.
    Käytiin kavereiden kanssa juuri Ikeassa pari viikkoa sitten ja siellä oli aivan ihania kettupehmoja. Ostin ne ja lisäksi vielä kaksi hiirtä. Nyt laitan ne joka ilta sängylleni nukkumaan yhdessä, hiiret on löytäneet kodin myös vanhasta tohvelista. Mukana on myös pieni rikkinäinen nukke jonka sain ollessani 1 päivää vanha ja johon olen vuosien varrella koko elämäni ajan kuivannut monia kyyneleitä kun on ollut vaikeaa, maailma ymmärtäväisin olento ja ihan elävä. Vieressäni nukkuu rakas nalleni. Aamuisin minä ja nalle herätään yleensä noita muita ennen, antaa niiden nukkua kun nukuttaa, ja jossakin vaiheessa herätetään nekin uuteen päivään. Olen varma että ne myös leikkii täällä yhdessä kun käyn itte koulussa.
    Lisäksi yöpöydällä istuu kummitustenkarkoittaja joka on varsinainen yökukkuja. Se on oikeasti lamppu joka hohtaa eriväristä valoa. Päivisin se taitaa levätä, mitä nyt välillä herää kikattelemaan ja hymyilemään. Mutta öisin se valvoo meidän unta, jos sillä on tarve loistaa liian kirkkaana niin se menee leikkimään sängyn alle. Se on vielä aika pieni ja kokematon ja vähän ilkukurinen, mutta oikein mukava veitikka silti.
    Olen hyvinkin lapsellinen, mutta ylpeä siitä! Kevään olin au pairina ja työkseni leikin lasten kanssa. Se vasta olikin jotain parasta! Nyt kouluttaudun alalle jonka kautta minun on mahdollista työskennellä lasten kanssa, leikkiä heidän kanssaan ja ymmärtää heitä.
    Mutta muistan itsekin tuon surullisen ajan kun ulkona työnneltiin kaverin kanssa nukenrattaita joissa sairaat keskosparat (ne nuket oli keskosia, äiti kun hoitaa niitä työkseen) makasi. Kun taloyhtiön pojat tuli vastaan niin rattaat kärrättiin äkkiä roskakatokseen piiloon.
    Onneksi enää ei tartte häpeillä. Kaverit ehkä nauraa mulle, mutta samalla ne saa nähdä millainen olen ja ehkä nekin saa siitä rohkeutta. Kaikissa meissä asuu pieni lapsi!

    ReplyDelete
  4. Emmesyys, kiitos kommentista ja tarinoistasi! Aika monelle aikuisiän kynnys on vapauttavaa, kun ei enää tarvitse esittää aikuista! Itse aloin kerätä nukkeja just joskus 18-vuotiaana!

    ReplyDelete