Luin järkyttyneenä Taito-lehden pääkirjoituksesta, että toimittaja olisi halunnut tehdä jutun keppihevosharrastajista. Tytöt kuitenkin olivat kieltäytyneet peläten leimatuksi liian lapsellisiksi! Ristiriitaista sikäli, että moni kädentaitaja toivoo salaa tullakseen haastatelluksi tähän varsin arvostettuun lehteen!
Mutta tuo ei sinänsä ollut syy, miksi asia kosketti minua kovasti. Minä nimittäin ihannoin keppihevosia, vaikken sellaista nyt omistakaan. Kun olin pikkutyttö, ratsastin jatkuvasti keppihevosellani. Se oli sininen ja muovinen ja aika ruma, mutta rakastin sitä silti. Parhaalla ystävällänikin oli keppihevonen, hyvin samanlainen. Ja onneksi hän oli myös innokas ratsastaja!
Olisi ollut ihana lukea, mitä harrastukselle kuuluu tänään. Etenkin nyt Internet-aikakaudella, kun on helpompi löytää muitakin harrastajia.
Olin melkein jo kirjoittamassa lehdelle: "Yrittäkää kovemmin! Vaatikaa tyttöjä suostumaan haastatteluun!"
Mutta sitten muistin hetken vain muutama kuukausi sitten, kun minua itseäni haastateltiin samaiseen lehteen samaisen toimittajan toimesta. Toimittaja halusi ottaa kuvan nukeistani, joille teen vaatteita ja joiden vaatteita myös myyn. "EI", minä sanoin. "Ihmiset pitävät minua hulluna, eivät ne ymmärrä!"
Nukkeni olivat varmasti tuohtuneita kielloistani. Nehän ovat kuitenkin sydämeltään valokuvamalleja!
Aloin miettiä, milloin leikki loppuu ja kaikki vakava alkaa. Muistan, kun lapsuudenystävä ja minä kasvoimme ja aloimme leikkiä hevosillamme yhä enemmän salaa. Piileskelimme niiden kanssa, ettei kukaan näkisi, että leikimme vielä niillä. Se oli aika stressaavaa ja siihen se leikki sitten loppui.
Mutta kun tulin aikuiseksi, aloin innostua uudelleen leikkimisestä. Ja älä väitä vastaan, sinä, joka luet tätäkin blogia, olet varmaan ainakin jollakin tavalla tehnyt samoin.
Vaikket keräilisi nukkeja, olet varmasti pukenut vaikkapa taidenuken, paperinuken tai diginuken. Tai piirrellyt kasvokuvia kuten pikkulapsilla on tapana tehdä. Emme ehkä enää ratsasta keppihevosilla, mutta kyllä meillä omat tavat leikkiä on. Ihanien värien valitseminen, maalaustarvikkeiden ostaminen tai vain ylipäätään jokin sellainen puuhailu, joka ei ole kovin hyödyllistä ja missä lopputuloksella ei oikeastaan ole väliä.
Tuli leikittyä sitten tänään näiden ajatusten kunniaksi. Leikkasin mallin pään vanhasta Vogue-lehdestä ja piirtelin sille präystäilevän mekon. Ajattellen: onko leikin maailma mustavalkoinen? Ei se ole. Lapsi tai aikuinen, me kaikki leikimme kyllä.
Toivottavasti keppihevostytöt huomaavat tämän jo aikaisemmassa iässä!
Miten sinä leikit? Mikä saa sinut leikkimään?